Katkerat kalkkiviivat

En pelkää kuolemaa, en murehdi mahdollisia menetettyjä elinvuosia, enkä usko tuonpuoleiseen tai sielunvaellukseen. Minulle raskainta lähtemisessä on jäähyväisten jättäminen. Vaikka piirini ovat pienet, itsemurhaani jää suremaan muutama läheinen. Olen seurustelukumppani, jälkeläinen, sisarus ja ystävä.

Vanhempani tulivat yllätysvierailulle perjantaina. Koko kymmenminuuttisen visiitin ajan vältin katsekontaktia äitiini, jonka luontaisen elämänilon voivat myrkyttää vain perheenjäsenten murheet. Kun vierailu päättyi ja asuntoni ovi erotti meidät lopullisesti, sain sentään kasvoilleni anteeksipyytävän hymyn.

Vielä vaikeampaa on kumppanini hyvästeleminen. Raukka on viime viikkoina viihtynyt vierelläni kuin vastarakastunut, autuaan tietämättömänä siitä, että olen pian poissa. Toivon hartaasti, että rakkaani oli väärässä sanoessaan minun olevan parasta, mitä elämä on hänelle varannut.

Paskamaista.

Seitsemän päivää myöhemmin

Vastoin odotuksiani selviydyin viime viikonlopusta. En kerta kaikkiaan jaksanut järjestellä lähtöäni, vaan lääkitsin akuuteinta ahdistustani isolla annoksella elokuvallista eskapismia.

Lupaan kuitenkin itselleni, että tulevana tiistaina pääsen vihdoin pois täältä. Tätä elämää on tarpeetonta enää pitkittää.

Turha toivo

En kehdannut.

Ihminen, johon olin yhteydessä, ei kuitenkaan ottanut minua vakavasti. Varastin virkailijalta kymmenen minuuttia puhelinaikaa ja henkilökohtaisen konsultaation huhtikuulle.

"Kai sen on vain sovittava", sanoin lannistuneena. Se oli valhe. Kaipasin apua paljon kipeämmin ja pikemmin.

Vaihtoehtoni ovat seuraavat: joko siivoan huoneistoni, hyvästelen kyläilemään tulevat vanhempani, laadin kolme kirjettä ja poistun vähin äänin kaupungista, tai vietän koko viikonlopun murehtien tilannettani ja hukattua mahdollisuutta päästä lepoon. Väärä dikotomia, tiedän.

En tiedä, mitä tehdä. En todellakaan tiedä.

Olen tässä

Sinnittelen yhä.

Mennyt viikko on sekä tuonut että vienyt toivoa samalla mitalla, mikä tuntuu olevan toistuva teema elämässäni. Kerta toisensa jälkeen käyn läpi skaalaa mustasta valkeaan vain päätyäkseni väsyneisiin harmaan sävyihin, enkä viimein halua sen paremmin elää kuin kuollakaan.

Vaikka kirjoittamattomuudestani on saattanut niin päätellä, en ole ollut psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Avun hakemisen sijaan olen käyttänyt aikani aktiviteetteihin, jotka ovat siirtäneet ajatuksiani pois tulevasta viikonlopusta. En tahdo menettää oikeuttani itseni näköiseen kuolemaan, ja juuri sen puhelinsoitto päivystysnumeroon tai avoin angstaaminen läheisteni silmien alla veisi minulta pois. Kukaan ei saa tietää, kukaan ei osaa epäillä.

Tämä päivä on viimeinen mahdollisuuteni kaivaa kaappeihini pesiytyneet luurangot esiin - kehtaanko jättää sen käyttämättä?

Lähtökuopat

Sosiaalinen elämäni on vaatinut kuluneet kaksi päivää lähes kokonaan, joten en ole saanut tilaisuutta käsitellä saati kirjata tuntojani. Lienee sanomattakin selvää, että ahdistukseni alkaa kuohua yli.

Sain tänään selville, että otollisin tilaisuuteni poistua näyttämöltä koittaa näillä näkymin puolentoista viikon kuluttua. Takaraja on tiukempi kuin alun perin ajattelin, mutta siihen on sopeuduttava. Muutamalla viikolla ei ole tällaisissa tapauksissa merkitystä - itsemurhan tragediaa ei uhkaa inflaatio.

Lähestyvä deadline pakotti minut kuitenkin harkitsemaan vaihtoehtojani uudelleen. Yritän huomenna hakea itselleni moniammatillista apua, jollaisen tarpeessa olen ollut jo useamman vuoden.

Ainakin muutaman tunnin ajan minulla on vielä toivoa.

Pakopiste

Tänään olen miettinyt, miksi puhun niin sujuvasti futuurissa. Kenet yritän vakuuttaa siitä, että minulla on suuria suunnitelmia ja myönteisiä odotuksia tulevaisuuden suhteen?

Pyrinkö olemaan pahoittamatta läheisteni mieltä etukäteen? Vai uskonko yhä, että selviän kriisistäni hengissä?

Tosiasiassa taidan suojella itseäni näkemästä seinää umpikujan päässä. Olen jo käyttänyt kaikki mahdollisuuteni muuttaa suuntaa, joten voin enää vain sulkea silmäni ennen törmäystä.

Tiedoksi ei-kenellekään

Teen toisinaan näihin teksteihin pieniä muokkauksia. Olen turhantarkka, joten en voi jättää jälkeeni mitään keskentekoista.

Pedanttisuus. Sattumoisin sama luonteenpiirre tuhosi korkeakouluopintoni ja vähäisimmänkin taiteellisen kunnianhimoni.

Inho

Nukun levottomasti, herään nihkeästi. Tällainen elämänmeno ei ole omiaan parantamaan oloani.

Sain viimein aikaiseksi nousta sängystä, kun hermostuin alakerrasta kantautuneisiin siivouksen ääniin. Ne muistuttivat minua siitä, millaisessa epäjärjestyksessä asuntoni on.

Aamupäiväni alkavat aina ahdistuneissa tunnelmissa. Saadakseni vaatetta päälle minun täytyy kulkea makuuhuoneeni kaapiston peiliovien ohi. Inhosin sellaisia jo lapsuudenkodissani, vaikka kehonkuvani oli tuolloin myönteisempi.

En nimitellyt anatomiaani tuttavallis-pilkallisesti ruhoksi. En peitellyt vartaloani pakkomielteisesti, eikä minulla ollut tarvetta höyryttää kylpyhuoneen peilejä, jotta kehtaisin tulla pois suihkusta. Uskaltauduin jopa uimahalliin. Olin onnellisesti yhtä syömishäiriötä ja paria psykoseksuaalista traumaa köyhempi.

Käännekohta

Lauha, poutainen sää houkutteli minut poistumaan hetkeksi kotoani kaupungin keskustaan, ihmisiä ihmettelemään. Työttömälle itsemurhakanditaatille tekee toisinaan hyvää tarkkailla muitakin kuin itseään.

Bussimatkan aikana upposin muistoihini. Juuri tällaisena päivänä vuosi sitten löysin lohdun ajatuksesta, että minun ei ole pakko elää pidempään kuin jaksamiseni riittää.

Olin vieraassa kaupungissa virkistäytymässä vaikean elämänvaiheen jälkeen. Raskas reppuni oli painanut hartiani luimuun, sillä olin ollut jalkaisin liikkeellä aamuvarhaisesta lähtien. Tehdessäni matkaa kohti majapaikkaani räntäsade hellitti, ja laskeva kevätaurinko alkoi arastellen maalata maisemaa hehkuvilla sävyillä. Ilmassa tuoksui vuodenaikojen vaihtuminen. Oli niin kaunista, että minua itketti.

Ja aloin ajatella kuolemaani. Se tapahtuisi siinä kaupungissa, jonain sellaisena päivänä.

Merkkejä

Jos maailmankäsitykseni olisi jungilainen, eräs merkillinen sattuma olisi jo ajanut minut hulluuden partaalle.

Paikallinen hautakivikaivertamo on koettanut ottaa minuun puhelinyhteyttä useaan kertaan tällä viikolla. Onko yrittäjä kadottanut asiakkaansa puhelinnumeron ja löytänyt tämän kaiman numerohaulla? Kun viimeksi tarkistin, numeroni oli salainen. Tekeekö hän sivubisnestä puhelinmyynnin parissa - ovathan yhteystietoni varmasti päätyneet johonkin rekisteriin vastoin parempaa tietoani? Selitys kuulostaa varsin epäuskottavalta.

Oli miten oli, en uskalla vastata.

Terve, maailma

Noin kahdeksan tuntia ensimmäisen kirjoitukseni jälkeen lisäsin itseni maankuuluun blogihakemistoon. Onko se huomiohakuisuutta, jota väitän välttäväni sivuston kuvauksessa?

En usko.

Kirjoitan ennen kaikkea selkeyttääkseni omia ajatuksiani. Tahdon myös tehdä jonkinlaisen testamentin mahdollisen itsemurhani varalle, sillä sellaisen laatiminen viime tingassa saattaisi olla minulle liian vaikeaa.

Jos joku tänne sattuukin Blogilista.fi-palvelusta eksymään, haluan hänen tietävän, että en kaipaa lohtua, sääliä, välittämistä saati Jeesusta. En odota - enkä missään nimessä toivo - pelastajaa saapuvaksi tämän kirjoittelun kautta. Minulla on läheisiä, jotka vastaavat emotionaalisiin tarpeisiini, ja kannan itse vastuun ratkaisuistani.

Otan joka tapauksessa kommentteja vastaan avoimin mielin. Aion jatkossa kertoa tarkemmin niistä syistä ja seurauksista, joiden vuoksi olen päätynyt näihin tunnelmiin. Ehkä varoittavasta esimerkistäni on jollekulle apua, ehkä jollakulla toisella on tarjota tuoretta näkökulmaa ongelmiini. Ehkä ei.

Tai sitten voitte syyttää minua itsepetoksesta.

Menolippu

Edellisen tekstin lukeminen kylmää sydäntä.

Ajatus, jota olen hautonut itsekseni vuoden verran, on nyt ensimmäistä kertaa kirjoitettu auki. Moinen herättää outoa, irrationaalista pelkoa: olenko tehnyt itsemurhastani väistämättömän julkaisemalla tuntojani siitä, lipunut tapahtumahorisontin tuolle puolen? Jos päättäväisyyteni joutuu koetukselle näinkin varhain, onko minusta edes riistämään omaa henkeäni?

Entä toivo? Se minussa kuolee viimeisenä. En vain uskalla laskea mitään sen varaan.

Lopun alkua

Tämä on ollut hyvä viikko.

Järkeni on juossut kuin kädenlämpöinen elohopea. Olen avartanut näkokulmiani lukemalla paljon ja käynyt useita hedelmällisiä keskusteluja. Pidin pitkään älynlahjojani vaatimattomina, mutta viime päivinä olen saavuttanut niiden avulla tasapainoisemman olotilan - järkeillyt takaisin osan siitä itsekunnioituksesta, jonka menetin vuosia sitten.

Olen myös tuntenut: Saanut ja jakanut hellyyttä. Nauttinut läheisyydestä, puhunut lämpöisiä. Olen elätellyt elämäniloa ja toivoa haaveilemalla. Pitkäaikainen vaikea masennukseni alkaa kai olla voitettu kanta.

Tämän ei ole kuitenkaan tarkoitus jatkua enää kauan. Teen salassa kuolemaa.

Anteeksi.