sunnuntaina, maaliskuuta 29, 2009

Katkerat kalkkiviivat

En pelkää kuolemaa, en murehdi mahdollisia menetettyjä elinvuosia, enkä usko tuonpuoleiseen tai sielunvaellukseen. Minulle raskainta lähtemisessä on jäähyväisten jättäminen. Vaikka piirini ovat pienet, itsemurhaani jää suremaan muutama läheinen. Olen seurustelukumppani, jälkeläinen, sisarus ja ystävä.

Vanhempani tulivat yllätysvierailulle perjantaina. Koko kymmenminuuttisen visiitin ajan vältin katsekontaktia äitiini, jonka luontaisen elämänilon voivat myrkyttää vain perheenjäsenten murheet. Kun vierailu päättyi ja asuntoni ovi erotti meidät lopullisesti, sain sentään kasvoilleni anteeksipyytävän hymyn.

Vielä vaikeampaa on kumppanini hyvästeleminen. Raukka on viime viikkoina viihtynyt vierelläni kuin vastarakastunut, autuaan tietämättömänä siitä, että olen pian poissa. Toivon hartaasti, että rakkaani oli väärässä sanoessaan minun olevan parasta, mitä elämä on hänelle varannut.

Paskamaista.

2 kommenttia:

Tashee kirjoitti...

Minulle on vähän jäänyt epäselväksi miksi haluat kuolla. Mutta ajattelin vain kiusallanikin huomauttaa, että itsemurhalla siirrät pahan olosi juuri noihin ihmisiin joista kerroit. Itsemurhasi jälkeen hekin haluavat kuolla ja he kärsivät pidempään kun sinä ikinä lyhyessä elämässäsi. Toivottavasti et loukkaannu tästä, halusin vain kertoa tämän vaikka tiedän sinun sen tietävänkin.

Anonyymi kirjoitti...

Oletko vielä täällä? Kunnioitan päätöstäsi vaikka se tuntuu väärältä. Olen itsekkin miettinyt itsemurhaa vakavasti mutta aina jostakin tulee toivon kipinä ja halu nähdä auringon nousu huomennakin. Toivon että sinäkin löydät halun nähdä myös huominen ja elää elämääsi.En lupaa että se on helppoa mutta lupaan että ajattelen sinua juuri tänään ja toivon että teet toisin kuin olet päättänyt. Jos voisin halaisin sinua ja sanoisin että kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää...