Turha toivo

En kehdannut.

Ihminen, johon olin yhteydessä, ei kuitenkaan ottanut minua vakavasti. Varastin virkailijalta kymmenen minuuttia puhelinaikaa ja henkilökohtaisen konsultaation huhtikuulle.

"Kai sen on vain sovittava", sanoin lannistuneena. Se oli valhe. Kaipasin apua paljon kipeämmin ja pikemmin.

Vaihtoehtoni ovat seuraavat: joko siivoan huoneistoni, hyvästelen kyläilemään tulevat vanhempani, laadin kolme kirjettä ja poistun vähin äänin kaupungista, tai vietän koko viikonlopun murehtien tilannettani ja hukattua mahdollisuutta päästä lepoon. Väärä dikotomia, tiedän.

En tiedä, mitä tehdä. En todellakaan tiedä.

Olen tässä

Sinnittelen yhä.

Mennyt viikko on sekä tuonut että vienyt toivoa samalla mitalla, mikä tuntuu olevan toistuva teema elämässäni. Kerta toisensa jälkeen käyn läpi skaalaa mustasta valkeaan vain päätyäkseni väsyneisiin harmaan sävyihin, enkä viimein halua sen paremmin elää kuin kuollakaan.

Vaikka kirjoittamattomuudestani on saattanut niin päätellä, en ole ollut psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Avun hakemisen sijaan olen käyttänyt aikani aktiviteetteihin, jotka ovat siirtäneet ajatuksiani pois tulevasta viikonlopusta. En tahdo menettää oikeuttani itseni näköiseen kuolemaan, ja juuri sen puhelinsoitto päivystysnumeroon tai avoin angstaaminen läheisteni silmien alla veisi minulta pois. Kukaan ei saa tietää, kukaan ei osaa epäillä.

Tämä päivä on viimeinen mahdollisuuteni kaivaa kaappeihini pesiytyneet luurangot esiin - kehtaanko jättää sen käyttämättä?