sunnuntaina, maaliskuuta 29, 2009

Katkerat kalkkiviivat

En pelkää kuolemaa, en murehdi mahdollisia menetettyjä elinvuosia, enkä usko tuonpuoleiseen tai sielunvaellukseen. Minulle raskainta lähtemisessä on jäähyväisten jättäminen. Vaikka piirini ovat pienet, itsemurhaani jää suremaan muutama läheinen. Olen seurustelukumppani, jälkeläinen, sisarus ja ystävä.

Vanhempani tulivat yllätysvierailulle perjantaina. Koko kymmenminuuttisen visiitin ajan vältin katsekontaktia äitiini, jonka luontaisen elämänilon voivat myrkyttää vain perheenjäsenten murheet. Kun vierailu päättyi ja asuntoni ovi erotti meidät lopullisesti, sain sentään kasvoilleni anteeksipyytävän hymyn.

Vielä vaikeampaa on kumppanini hyvästeleminen. Raukka on viime viikkoina viihtynyt vierelläni kuin vastarakastunut, autuaan tietämättömänä siitä, että olen pian poissa. Toivon hartaasti, että rakkaani oli väärässä sanoessaan minun olevan parasta, mitä elämä on hänelle varannut.

Paskamaista.