Katkerat kalkkiviivat

En pelkää kuolemaa, en murehdi mahdollisia menetettyjä elinvuosia, enkä usko tuonpuoleiseen tai sielunvaellukseen. Minulle raskainta lähtemisessä on jäähyväisten jättäminen. Vaikka piirini ovat pienet, itsemurhaani jää suremaan muutama läheinen. Olen seurustelukumppani, jälkeläinen, sisarus ja ystävä.

Vanhempani tulivat yllätysvierailulle perjantaina. Koko kymmenminuuttisen visiitin ajan vältin katsekontaktia äitiini, jonka luontaisen elämänilon voivat myrkyttää vain perheenjäsenten murheet. Kun vierailu päättyi ja asuntoni ovi erotti meidät lopullisesti, sain sentään kasvoilleni anteeksipyytävän hymyn.

Vielä vaikeampaa on kumppanini hyvästeleminen. Raukka on viime viikkoina viihtynyt vierelläni kuin vastarakastunut, autuaan tietämättömänä siitä, että olen pian poissa. Toivon hartaasti, että rakkaani oli väärässä sanoessaan minun olevan parasta, mitä elämä on hänelle varannut.

Paskamaista.

Seitsemän päivää myöhemmin

Vastoin odotuksiani selviydyin viime viikonlopusta. En kerta kaikkiaan jaksanut järjestellä lähtöäni, vaan lääkitsin akuuteinta ahdistustani isolla annoksella elokuvallista eskapismia.

Lupaan kuitenkin itselleni, että tulevana tiistaina pääsen vihdoin pois täältä. Tätä elämää on tarpeetonta enää pitkittää.

Turha toivo

En kehdannut.

Ihminen, johon olin yhteydessä, ei kuitenkaan ottanut minua vakavasti. Varastin virkailijalta kymmenen minuuttia puhelinaikaa ja henkilökohtaisen konsultaation huhtikuulle.

"Kai sen on vain sovittava", sanoin lannistuneena. Se oli valhe. Kaipasin apua paljon kipeämmin ja pikemmin.

Vaihtoehtoni ovat seuraavat: joko siivoan huoneistoni, hyvästelen kyläilemään tulevat vanhempani, laadin kolme kirjettä ja poistun vähin äänin kaupungista, tai vietän koko viikonlopun murehtien tilannettani ja hukattua mahdollisuutta päästä lepoon. Väärä dikotomia, tiedän.

En tiedä, mitä tehdä. En todellakaan tiedä.

Olen tässä

Sinnittelen yhä.

Mennyt viikko on sekä tuonut että vienyt toivoa samalla mitalla, mikä tuntuu olevan toistuva teema elämässäni. Kerta toisensa jälkeen käyn läpi skaalaa mustasta valkeaan vain päätyäkseni väsyneisiin harmaan sävyihin, enkä viimein halua sen paremmin elää kuin kuollakaan.

Vaikka kirjoittamattomuudestani on saattanut niin päätellä, en ole ollut psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Avun hakemisen sijaan olen käyttänyt aikani aktiviteetteihin, jotka ovat siirtäneet ajatuksiani pois tulevasta viikonlopusta. En tahdo menettää oikeuttani itseni näköiseen kuolemaan, ja juuri sen puhelinsoitto päivystysnumeroon tai avoin angstaaminen läheisteni silmien alla veisi minulta pois. Kukaan ei saa tietää, kukaan ei osaa epäillä.

Tämä päivä on viimeinen mahdollisuuteni kaivaa kaappeihini pesiytyneet luurangot esiin - kehtaanko jättää sen käyttämättä?

Lähtökuopat

Sosiaalinen elämäni on vaatinut kuluneet kaksi päivää lähes kokonaan, joten en ole saanut tilaisuutta käsitellä saati kirjata tuntojani. Lienee sanomattakin selvää, että ahdistukseni alkaa kuohua yli.

Sain tänään selville, että otollisin tilaisuuteni poistua näyttämöltä koittaa näillä näkymin puolentoista viikon kuluttua. Takaraja on tiukempi kuin alun perin ajattelin, mutta siihen on sopeuduttava. Muutamalla viikolla ei ole tällaisissa tapauksissa merkitystä - itsemurhan tragediaa ei uhkaa inflaatio.

Lähestyvä deadline pakotti minut kuitenkin harkitsemaan vaihtoehtojani uudelleen. Yritän huomenna hakea itselleni moniammatillista apua, jollaisen tarpeessa olen ollut jo useamman vuoden.

Ainakin muutaman tunnin ajan minulla on vielä toivoa.

Pakopiste

Tänään olen miettinyt, miksi puhun niin sujuvasti futuurissa. Kenet yritän vakuuttaa siitä, että minulla on suuria suunnitelmia ja myönteisiä odotuksia tulevaisuuden suhteen?

Pyrinkö olemaan pahoittamatta läheisteni mieltä etukäteen? Vai uskonko yhä, että selviän kriisistäni hengissä?

Tosiasiassa taidan suojella itseäni näkemästä seinää umpikujan päässä. Olen jo käyttänyt kaikki mahdollisuuteni muuttaa suuntaa, joten voin enää vain sulkea silmäni ennen törmäystä.

Tiedoksi ei-kenellekään

Teen toisinaan näihin teksteihin pieniä muokkauksia. Olen turhantarkka, joten en voi jättää jälkeeni mitään keskentekoista.

Pedanttisuus. Sattumoisin sama luonteenpiirre tuhosi korkeakouluopintoni ja vähäisimmänkin taiteellisen kunnianhimoni.